Olin siis kyseisenä iltana tapani mukaan mökkitien sillalla maailmaa ihmettelemässä. Ne iltahetket on vaan niin parasta, kun koko kiireinen maailma rauhottuu ympärillä ja saa vaan olla. Kameraakin tulee silloin käytettyä ihan huomaamatta, ajatuksen jatkeena. Ilman paineita onnistuneista kuvista.
Sinä iltana katselin sillalta jo laskeneen auringon viimeisten säteiden kauniiksi maalaamaa taivasta. Vähän turhan kaukana kuvattaviksi olivat silkkiuikkuvanhemmat kolmen erittäin kovaäänisesti piipittävän poikasensa kanssa. Kiinnitin niihin kunnolla huomiota vasta, kun yllätyksekseni huomasin niiden lähestyvän.
Aloin totta kai enempää ajattelematta räpsiä kuvia. Silkkiuikut uivat ikäänkuin siksakkia järven puolelta toiselle, yllättävän lähellä. Puiden varjostamissa kohdissa kuvaaminen oli hämärässä valossa todella hankalaa. Onneksi niitä valoisiakin kohtia oli, ja voi että sitä hämärtyvän illan valoa!
Uikkuperhe ui yhä lähemmäs, hitaasti ja rauhallisesti. Osasin yllätyksekseni jopa kuvaamisen lomassa miettiä, miten saada otoksista parempia - ja toimia. Toimivaksi ratkaisuksi osoittautui aukon säätäminen pienemmäki, jolloin syväterävyys lisääntyi juuri sopivasti (tai ainakin melkein). Oman ongelmansa tuotti illan hämäryys, jonka vuoksi valotusaikaa piti pidentää. Yritin tukea kameraa sillankaiteeseen, jotta kuvista tulisi edes jokseenkin tarkkoja. Ja kaiken tuon osasin tehdä täysin luonnostaan, kuvaamista keskeyttämättä. Eipä ole mennyt se luontokuvausoppaiden lueskelu hukkaan=)
 |
| "Riviin järjesty!"=) |
Lopulta silkkiuikut olivat aivan sillan vieressä, käsittämättömän lähellä. Tässä kohtaan tajusin yllättäen, että vain yksi poikasista piippasi. Se seurasi jatkuvasti toista vanhempaa ja teki tälle harvinaisen selväksi kroonista linnunpojan nälkäänsä. Kaksi muuta olivat lähes täysin hiljaa toisen vanhemman perässä. Näillä kokoonpanoilla ne siksakkasivat järven puolelta toiselle, välillä yhdessä, välillä erikseen. Piipittävän poikasen seurassa ollut vanhempi näytti mielestäni jokseenkin tympääntyneeltä, täysin ymmärrettävästi.
En tiedä, kuinka kauan uikut todellisuudessa olivat lähelläni. Se oli joka tapauksessa niitä hetkiä, jotka toisaalta tuntuvat kestävän ikuisuuden, toisaalta loppuvat aivan liian äkkiä. Niitä, joihin voisi jäädä ikuisuudeksi jumiin, eikä haittaisi. Jossain välissä uikkuperhe alkoi joka tapauksessa loitota takaisin lähtöpistettään kohti, ja eräs lumoutunut kuvaaja havahtui huomaamaan valon olevan lähes lopussa ja itsensä täysin ötököiden syömäksi. Uikkujen mentyä suuntasinkin kaikessa auhassa mökille nukkumaan.
Kauniita eläimiä nuo silkkiuikut=)
