Yhtenä kevätiltana

Pari viikkoa sitten jäin harkkojen jälkeen pihalle ihmettelemään kevätillan valoa ja ääniä. Kahdeksan jälkeen oli jo rauhallista. Jotain satunnaisia lenkkeilijöitä meni vielä pihan ohi, mutta suurimman osan ajasta sain nauttia hämärtyvästä ilasta täysin rauhassa. Vähän niinkuin mökillä.

Räksät olivat juuuri parin päivän sisällä palanneet etelästä. Käsittämätöntä, miten ilonen niidenkin äänestä voi olla. Ne lentelivät puusta toiseen yläpuolellani, räksättäen niin kovaa kuin pystyivät. Mikäköhän idea siinäkin tavassa on? Vähitellen, illan hämärtyessä räksätkin rauhoittuivat ja jäivät kuka minkäkin puun latvustoon kököttämään.

Punarinta lauloi kaunista iltalauluaan lähipuussa. Mustarastaat pitivät omaa konserttiaan pihan ympäristössä. Minä istuin keinussa, kamera sylissäni ja keinuin. Edes takaisin, edes takaisin. Kuuntelin hiljaa kevätillan ääniä ja nautin. Kaipasin jossain mieleni sopukassa mökille, jossa saisin lähteä kaikessa rauhassa tutkimaan illan ihmeitä.

Keinuessani katselin taivaalla möllöttävää kuuta. Se ei ollut täysi, eikä puolikaskaan. Aivan kuin sekään ei olisi tiennyt, mikä sen kuuluisi olla. Vaikka tuskin kuu tuollaisia miettii.
Vaaleanpunaiset pilvet lipuivat kuun editse peittäen sen välillä lähes kokonaan. Kaunista. Niin rauhallista.

 Vähitellen lintujen iltalaulu hiljeni. Hämärä alkoi muuttua pimeydeksi, tosin aivan hitaasti, mutta silti yllättäen. Ilma viileni, alkoi olla kylmä. Yksittäinen räksä vatseli minua korkealta männyn latvasta, nyt sekin oli hiljaa. Hyönteisiä ei vielä ollut, ei ainakaan kiusaksi asti. Oli aika lähteä sisälle.